Moi! Löysin jostain arkistojen kätköistä mun yläasteella kirjottaman aineen joukkuevoimistelusta ja ajattelin nyt vähän muunneltuna ja lyhennettynä julkasta sen täällä, että ois vaihteeks vähän erilainen postaus:).
Miksi teen tätä? mitä järkeä tässä on? Miksen vain lopeta? Nämä kysymykset pyörivät päässäni, kun on rankkaa, kun tuntuu, ettei mikään onnistu ja kun aikaa ei tunnu jäävän muulle, kuin voimistelulle ja koululle. Hetken pohdittuani kuitenkin päädyn aina samaan tulokseen: rakkaudesta lajiin. Minun on vaikea sanoa, mikä joukkuevoimistelussa on parasta, koska siinä on niin paljon hyvää! Päällimmäisenä usein tulee mieleen joukkue ja valmentajat. Joukkueessa on aivan ihania ihmisiä ja hyviä ystäviä, joiden kanssa jaetaan ilot ja surut, epäonnistumiset ja onnistumiset. Siinä muodostuu väkisinkin tiukka tunneside joukkuekavereiden välille. Tämä on jotain niin suurta ja upeaa, ettei sitä pysty edes sanoin kuvaamaan. Valmentajat tekevät todella paljon töitä joukkueensa eteen ja heistä muodostuu myös tärkeä tuki voimistelijalle kaikissa elämän osa-alueissa. Olen oppinut valmentajiltani todella paljon, enkä parempia valmentajia voisi toivoa. Joskus tulevaisuudessa haluan myös tarjota pienille jumpparin aluille samat mahtavat kokemukset ja elämykset, jotka omat valmentajani ovat minulle antaneet.
Kun neljä vuotta sitten aloitin joukkuevoimistelun, en olisi ikinä osannut edes arvata, kuinka suuri osa elämääni se tulisi olemaan. Silloin ajattelin sitä harrastuksena, mutta nyt olen tajunnut, ettei joukkuevoimistelu ole minulle pelkkä harrastus; Se on elämäntapa. Ajatus siitä, että joukkuevoimistelua ei voi kovin vanhana enää harrastaa, tuntuu todella surulliselta. On vaikea kuvitella millaista elämäni olisi ilman voimistelua. Olen kokenut elämäni parhaimmat hetket juuri voimistelun parissa ja siitä saan kiittää valmentajiani ja joukkuekavereitani!
Toinen minulle läheinen asia lajissani on onnistumisen ilo. Treeneissä on usein todella rankkaa, mutta kun huomaa raatamisen tuottaneen tulosta, ei sitä tunnetta voita mikään! Onnistuneen kisasuorituksen jälkeen olen monta päivää hyvällä tuulella ja kaikki sujuu paremmin kuin tavallisesti. Itse kisasuoritus on mahtavin tunne-elämys, jonka olen kokenut. Ennen matolle pääsyä kylmät väreet lävistävät koko kehon ja olo on sekava. Viimeisten piruettien jälkeen tsemppipiirissä nostetaan tahdonvoima ja tunnelma kattoon ja ollaan valmiita lavalle. Kun pääsen alkuasentoon, jännitys on kaikonnut tiehensä ja koko ympäristö hämärtyy mielessäni. Tunne on hyvin unenomainen, enkä jälkeenpäin muista suorituksesta kuin muutamia pätkiä.
Olen todella kiitollinen ja onnellinen, että olen löytänyt tämän lajin. Joukkuevoimistelu on antanut minulle todella paljon, ja toivon, että saan jatkaa sitä vielä pitkään. Joskus kuitenkin koittaa hetki, jolloin on pakko lopettaa. En kuitenkaan tule ikinä jättämään lajiani kokonaan!
Loppun vielä aluekisoista lyhyesti. Eli Flexin suoritus oli hyvä, perussiisti. Pointilla meni vähän huonommin. Suorituksessa oli pieniä henkilökohtasia virheitä ja eriaikasuuksia. Pisteitä en tähän hätään muista, mutta Flexille lohkesi pronssia:). Kultaa nappasi Sanix ja hopea meni Team Turulle. Onnea!:)
